Tyypillinen pientalojen perustustapa 1960-luvun loppupuolella ja -70-luvulla oli kantava maanvarainen teräsbetonilaatta, jonka päälle asennettiin puurunko ja verhottiin ulospäin valesokkelilla. Sitten, kun sisäpuolelle valettiin vielä polystyreeni eristeen päälle betonilaatta, joutui puurungon alaosa epäedulliseen paikkaan.

Suurin syy rakenteen ongelmallisuuteen oli perustuskorkeuden valinta. Ympäröivä maa on usein puurungon alaosaa korkeammalla. Toinen merkittävä tekijä on rakennusaikainen tietämättömyys kapillaarisen veden liikkumisesta maassa ja rakenteissa. Teräsbetonilaatan alla on käytetty vääriä maa-aineksia. Kapillaarinen katko puuttuu usein kokonaan, toisin sanoen talon alusta on täytetty kokonaan hienojakoisella täytehiekalla. Myös eriste on ollut sopimaton käyttötarkoitukseensa. Polystyreenieriste imi itseensä vettä, eikä enää kuivunut.

Monissa taloissa on käytetty kantavan betonilaatan yläpinnassa bitumia ja se on tehokkaasti estänyt veden nousua taloon sisälle. Bitumi itsessään sisälsi kreosoottia, joten se on melko vaarallinen aine päästessään tavalla tai toisella huoneilmaan. Betonilaatta sensijaan on kokoajan kosteana ja kosteuden siirtyminen yläpuolisiin rakenteisiin on riskinä.

Valesokkelirakenteen korjaus on työlästä, mutta välttämätöntä, jos talo on alkanut aiheuttamaan oireita asukkaille. Tyypillisesti paljastuu, että puurungon alapuu on homevaurioitunut ja laho. Myös pystytolppien alapäässä näkyy usein jo vaurioita. Korjaustyö pitää aloittaa rakennuksen ulkopuolelta, vähentämällä kapillaarisen veden pääsyä talon rakenteisiin. Seinänvierustäytön vaihtaminen seulottuun soraan tai murskeeseen ja salaojien asentaminen auttavat vähentämään veden seisomista maa-aineksissa. Sokkeliin kiinni on järkevää asentaa patolevy. Näin myös pohjahiekka kuivuu vähitellen, eikä ole niin altis kastumaan uudelleen.

Seinärakenteita joudutaan purkamaan melko laajasti, jotta pilaantuneet seinän alaosat päästään vaihtamaan paremmin soveltuviin materiaaleihin. Tällaisia ovat esimerkiksi metalli”kengitys”, betonivalu tai kevytsoraharkkomuuraus. Kengitys on nopein ratkaisu, joskin myös materiaalina kallis, betonivalua pidetään usein liian hitaana ratkaisuna. Harkkomuuraus on melko edullinen tapa ja materiaalina kohtuuhintainen. Harkkomuuraus jää tosin heikommaksi lämmöneristyskyvyltään, kuin metallikengitys, jonka ympärille asennetaan polyuretaanieriste.

jos valesokkelin korjaustyöhön ei jostain syystä voida ryhtyä riittävän nopealla aikataululla vaurioepäilystä, kannattaa välttää koneellisen poistoilman käyttöä, joka on tämän tyyppisissä taloissa joskus asennettu jälkiasennuksena. sensijaan koneellista tuloilmaa voi kokeilla, jolloin tilasta tulee hiukan ylipaineinen ja rakenteissa mahdollisesti olevien mikrobien pääsy huoneilmaan vähenee.

Valesokkelirakenteen korjauksessa on tärkeää olla huolellinen ja ymmärtää kokoajan, mitä on tekemässä. Pelkkä seinän alaosan nosto lattiapinnan tasolle ei riitä, jos rakenteeseen on jäänyt sisälle jotakin sinne kuulumatonta, esimerkiksi mineraalivillaa tai puuta. Myös valetun tai muuratun sokkelirakenteen yläosa pitää toteuttaa siten, että se on eristetty puurakenteesta. Tyypillinen tapa on käyttää sokkelikaistaa, joka on tavallisesti kumibitumikermi tai joskus solumuovieriste, jota käytetään enimmäkseen taloteollisuudessa. Solumuovin valinnassa pitää olla tarkka, että se on nimenomaan sokkelikaistaksi tarkoitettua. muunlaisiakin solumuovieristeitä eri tarkoituksiin on tarjolla rautakaupoissa.

Seinien mitoituksen tarkkailu on tärkeää, että mikään seinän osa ei jää pysyvästi painoksiin, vaan katkaistuja tolppia tuetaan ja ne nostetaan tarvittaessa oikeaan korkeuteen työn edetessä.